Moni kylmeni herrojen pelossa

Aina uusi murhe huomiselle löytyy,
kyynelistä turhaan sun malja täyttyy,
kun ei löydy huolille jakajaa,
kuka haluu elämästä niin vakavaa.
Huolet ei laskemalla parane, ei,
päivät ne itkemällä lyhene.
Ota siskosi kädestä kiinni,
anna huolesi haihtua pois.

Haluisin nukkua tän kylmän pois, koska en saa mitään tehtyä talon ulkopuolella. Olo on kuin syväjäässä kokoajan. Mielessä ei muuta kuin puikot ja lanka.
Vaikka kuinka paljon tapahtuu, silti tekemistä puuttuu, ja löydän itseni istumasta tästä koneen äärestä. Mun ikuinen ystävä.

Odotan sitä, että pääsen omaan asuntoon, ehkä jo ensi syksynä. Ja toisaalta pelkään, että mitä jos tulee yksinäiseksi ja on kaukana kaikesta vanhasta ja tutusta. Mitä sitten tekee?
On vaikeaa ajatella, että joskus kaikki on  toisin, ja kaverit saattaa vaihtua, paikkakunta vaihtua, itse muuttuu aikuisemmaksi. Viimeinen mainitsemistami asioista on ehkä kaikkein pelottavin, mua pelottaa aina et mä unohdan huumorin joskus, tuun uppoutumaan liikaa työhön ja unohdan miten hauskaa pidetään. Mun kauhukuva. Eilenkin seukkareilla, niin vedettiin huumoria irti pyykkien vatkaamisesta, miten hölmöltä se kuulostaakaan tässä vain kirjoitettuna!

Inhoan huutamista nykyään, kotona siis. Kavereiden kanssa huutaminen, jotta saa puheenvuoron on aivan normaalia. Kotona jatkuvan huudon kuunteleminen on kamalaa, suljen aina korvat silloin, kun sitä alkaa tapahtua. Itsekin sorrun välillä huutamiseen takaisin, kun minulle huudetaan, mutta yleensä en. Yleensä kävelen pois, koska en halua kuulla. En halua kuulla, kun joku valittaa maailman hölmöimmistä ja pienimmistä asioista. Inhoan, kun mun veljeä moititaan, ja se tietenkin polttaa heti päreensä ja huutaa takaisin. Inhoan.
Mä haluaisin vaan olla rauhassa, keskustella rauhassa ja istua joskus edes saman pöydän ääressä.
Silti tiedän, että mulla on asiat paljon paremmin, kuin monilla muilla.