ainutlaatuinen

On kummallista ja ihmeellistä miten joidenkin ihmisten kanssa voi vaan klikata kemiat ja ajatukset ja tunteet niin hyvin yhteen, jopa kaikkien näiden vuosien ja taphtuneiden asioiden jälkeen. Siitä saa vain niin paljon voimaa, itselle ja muille. Tulee olo, joilloin tuntuu kuin voisi tehdä mitä vain, mikään ei olisi mahdotonta.

Hetkinä, kun voi suorastaan arvata mitä toinen ajattelee tai voi niin samaistua toisen tunteeseen ja puhtaasti iloita tai olla surullinen toisen kanssa. Niitä hetkiä tulee arvostaa. Mä tiedän sen yhä vaan aina paremmin.

Mä vaan oon nykyään niin tyytyväinen ja onnellinen, vaikka jotkut asiat on muuttuneet ja oon itse muuttunut. Uskallan sanoa enemmän ääneen kuin ennen, en enää tyydy vain kaikkeen mun kohdalle osuu, vaan uskallan ja yritän saada enemmän, koska mä tiedän ansaitsevani enemmän. Kaikkien pitäisi yrittää enemmän unelmiensa ja tavotteidensa eteen, sillä tiedän, monet ansaitsevat niin paljon enemmän kuin mihin tyytyvät.

Ei ole väärin, että haluaa korjata asioita, mutta korjaamatta jättäminenkään ei ole väärin. Mutta seuraukset täytyy kestää ja vastuut kantaa. Mutta silti on oikeus tunteisiin. Olemmehan vain ihmisiä, nyt ja aina.

Musta tuntuu välillä jo niin aikuiselta, kun mietin miten hölmö olen joskus ollut. Kun saatoin nauraa toisen erilaisuudelle, kun nykyään tiedän sen olevan vain rikkaus.
Mutta vaikka aikuismaiset ja kypsät ajatukset ja pohdinnat alkaa täyttää mun päätä, en silti koe vääränä nauraa hassuille ja lapsellisille jutuille tai ei musta ole väärin, että sä voit aikuisenakin mennä äitin ja isin väliin ja kertoa ihan mitä vaan niille, tietäen, että ne ei tuomitse.

Vaikka sanotaan, että sä olet loppujen lopuksi yksin tässä maailmassa, mä en usko sitä. Minä en suostu uskomaan sitä. Ei tätä kaikkea muuten olisi näin tarkoitettu. Lapsuuden hyppynaruhypyistä vanhuuden höperyyteen. Nyt ja aina.